Tiuku ja Onni olivat kylässä. Kävimme sunnuntaina katselemassa agilitya oikein paikan päällä Liedossa. Ihan senkin takia, että tiesimme Klenin olevan kisaamassa. Ja kuorrutuksena kakun päällä oli se, että tapasimme myös Russun, Kapun ja Ainon. Ja heidän perheensä tietysti. On aina ihanaa, kun "tutuille" ihmisille (Klenin ja Ainon äippä ja iskä) saa äänen ja kasvot. (Russun väki onkin jo tuttua  porukkaa)

Sitä odottaa jännityksellä ja kun sitten tapaa nämä kasvot ja äänet, jotka osoittautuvat tosi mukaviksi kasvoiksi ja ääniksi, on kuin löytäisi aarteen. Se rikastuttaa elämää sellaisella tavalla, jonka rinnalla kaikki materiaalinen on toisarvoista. Näin se vaan on.

Aino on aivan ihana. Tykästyin aivan silmittömästi, pienestä murinasta huolimatta. Ja se murina taisi olla enemmän suunnattu Onniin kuin meihin. Aino, mikä söpöläinen, kyllä olisikin kivaa nähdä Aino muutenkin kuin kalterien takaa. Aino oli siis kopassan auton perällä. Kleni oli juuri sitä mitä kuvatkin todistaa, upea uros. Ja mikä kiihkeys pursusi pojasta, kun hän tajusi missä ollaan. Radalla oltiin sitten tulta ja salamaa. Kyllä voin Essin kanssa harrastaa agilitya jos se Essiä kiinnostaa, muta radalle ei meistä taida olla....tai siis minusta. Jos Essin vauhti nousee lähellekään sitä mitä se on Russulla tai Klenillä, en kyllä pysty pysymään perässä. Läskiksi menisi joka kisa. Mutta harrastuksena se kyllä olisi varmasti antoisa, jos vain Essi tykkää.

Johanna jäi yöksi ja siitä tuo otsikko. Sauna illalla ramaisi jokaista ja niin sitä kömmittiin nukkumaan. Johanna jäi alas nukkumaan ja minä köpötin yläkertaan. Hetken kuluttua ovesta kurkisti varovaisen kapea kuono. "Mahtuisikos sinne tämmöinen hyvin siro, pieni parsoni? Tuntuisi olevan tilaa ihan tuossa jalkopäässä, olenkin sitten tosi taitava kääriytymään tosi pienelle kerälle." Mitäs siihen sitten sanot? Nauruhan siinä pukkasi ja salamana Tiuku oli tosiaan ihan pienellä kerällä jalkopäässä. No, ajattelin, että kyllä Johanna karjaisee alhaalta jos se häntä haittaa. Ei kuulunut mitään, joten annoin typyn jäädä. Portaista johonkin aikaan kuului pieni töpsyttävä ääni. Onni ilmestyi oviaukosta ja loikkasi muitta mutkitta sänkyyn, eikä mitenkään arasti jalkopäähän vaan suoraan keskelle, kömpi Sepon yli ja oikaisi itsensä kylkeeni. Ilmeisesti poju oli sitä mieltä, että kun kerran systeri niin mulle kans. Ja niin sitä nukuttiin aamuyölle asti. Kun nousin ylös, nousivat Tiuku ja Onnikin. Valmiina kuin partiolaiset; puuroa tänne heti just nytten.

Essillä on pöksyviikot. On se niin vinhaa, kun pöksyt jalassa pitää kääköttää jalat harallaan ja esittää tätä mulla särkee pää-näytelmää. Mikään ei mukamas maistu, vaan raotappas jääkaapin ovea niin jo siinä ollaan sekunnissa. Ja sitten ihan kääköttämättä.

Ulkona pitää jättää joka nurkkaan se viesti; jätkät tännepäin, asun ihan lähellä. Saas nähdä tuleeko hänestä samanlainen kuin Tiuku, joka oli sitä mieltä, että puskat ja pylväät, jalat (minkä tahansa) sekä sohvankulmat olivat aivan vaude vau. Oih että elämä on raatoo!!

Essi on nyt paranemaan päin, luojan kiitos. Silti, pitää painaa päät kirjoihin ja selvitellä juttuja. Ja mikäs siinä , kun aiheet on mulle mieluisia. Koirahierontaan on Johanna jo buukannut omansa, vaikken ole vielä yhtään opusta aukaissut. Hyvinhän tää alkaa. Nyt ei puutukaan enää kuin se energia, jolla tähän kaikkeen ryhdytään. No, eiköhän sekin löydy. Jos ei muuten , otan tuon siskoni Pirkon apuun. Hän onkin sitten jo reiki-hoitaja, aromaterapeutti, shiatsu-terapeutti, vyöhyketerapeutti, kuppari ja nyt opiskelee jalkahoitajaksi. Ja kaiken tämän hän on tehnyt työn ohessä, perushoitajan raskaassa työssä. Jos jotain ihmistä ihailen, niin häntä. Ja rakastan. Emme ole biologisia siskoja, olemme vain olleet yhdessä pienestä asti. Yhdessä, omissa perheissämme asuen. Meillä on aina ollut tuo ihmeellinen yhteys toisiimme. Ja syvä kiintymys. Käyn pyytämässä häneltä sen tarvittavan potkun persuuksiin, jos sitä tarvitaan. Sillä hän sen kyllä sitten ihan epäilemättä antaa, on se sellainen nainen.

Mutta palaillaan.