Onni-poika kävi taas kylässä. Olen ollut sen verran kelmi, viisastuneena Onnin karkureissuista, että rakensin aidan etupihallekin. Onnin koeajon jälkeen sitä tosin oli parannettava hiukan, sillä portin alla oli vielä Onnin mentävä aukko. Ja poikahan kokeili sitä, tottakai. Onnin pahaksi synniksi lukeutuu ahneus ruokaan ja niin poju tuli takaisin, kun maiskuttelin suutani ja olin syövinäni jotain. Eikä muuta kuin niskavilloista eteiseen. Ja samantien naputtelemaan portin alle tummanvihreä palanen verkkoa. Ja siihen loppui karkureissut.
Tässä ei vielä ole sitä verkkoa ja kivetkin aidan vierestä puuttuu, mutta kaikkea nyt löytyy. Hahhaa Onni.
Onni, Tiuku ja Essi rakastavat puuroa, jossa on riisiä, porkkanaa ja Essin takia kalkkunajauhelihaa. Puuroa uppoaisi heidän massuihinsa uskomaton määrä jos sallittaisiin. Onni hyppii kaapinovia, hellaa minun jalkaani ja tuolia vasten ja pitää aikamoista älämölöä odottaessaan puuroannostaan. Oli pakko nostaa poju kainaloon ja antaa tytöille, jotka huomattavan paljon rauhallisemmin odottelivat omia annoksiaan, kupit eteen ja mennä Onnin kupin ja pojun kanssa kauemmas syömään. Koko ajan jätkän jalat kävi kuin propellit ja uikutus oli huikea. Ruokaa ruokaaaaa ruuuoooookaaaaa !!!!
Ja se Onnimainen hyökkäys kupin kimppuun. Se on näkemisen arvoinen. Pakko pitää kupista kiinni, että se edes jossain määrin pysyy paikalla, kun Onni kaivautuu kupin syvyyksiin ryystämään ruokansa. Silmäkulmasta on pidettävä silmällä, joko Tiuku on syönyt ja Onnista pidettävä kiinni. Sillä jos kaveri vain pääsisi, ryntäisi hän Tiukun kupille ja siitä seuraisi sellainen pöllytys ja murinashow ettei paremmasta väliä. Johannan kertoman mukaan Yksi tosi karmaiseva riita on kupin päältä jo käyty. Niinpä sitten olemme päätyneet toimimaan näin toistaiseksi. Ja Onnia odottaa kova koulutus.
Välillä tosin on näinkin rauhallista. Aina noi on kahestaan, tuumii Essi. Mä oon ihan yksin.
Illalla Onni-poika sitten kömpi muitta mutkitta sänkyyn, kiilasi itsensä minun kylkeeni ja työnsi Essiä vähän kauemmas. Tästä verisesti loukkaantuneena Essi hyppäsi alas omalle petilleen, eikä tullut takaisin vaikka kuinka pyysin. Petiltä kuului syviä huokauksia näytelmästä " Ottopojan viekkaat juonet" jaksolla "Musta ei välitä enää kukaan eikä äippä rakasta". Roikuttelin kättäni sängyn laidan yli ja lepertelin parhaan taitoni mukaan Essille. Onni sensijaan kaivautui aina vain syvemmälle kainaloon maiskutellen jo uniaan.
Kaikkein huvittavin juttu oli Tiuku. Siinä jalkopäässä kerällä maatessaan hän sai yhtäkkiä sen kuningasidean. Onni nukkuu.......äippä on ihan yksin tuolla.......HEEEEIIIII !!!! Kun hiivin oikein hiljaa tästä äipän luo, äippä on kokonaan MUN. KOKONAAN, KOKO YÖN MUN !!! Ja niin Tiuku tepsutteli hiljaa Johannan luo. Oli kuulemma huokaillut pitkään ja autuaasti ja kiertynyt ihan Johannan kainaloon onnesta soikeana. Ja Onni nukkui minun kyljessäni aamuun asti täysin tietämättömänä tästä onnesta.
Aamulla sitten hellittelin Essiä oikein erityisesti, että neiti varmistuisi omasta asemastaan minun maailmassani. Tyytyväinen huokaus ja pään painuminen kaulaani vasten vakuutti minulle, että kaikki on ymmärretty. Johanna paineli töihin ja me painelimme vielä hetkeksi nukkumaan aamupalan jälkeen.
Kun sitten kävin lenkillä kolmen koiran kanssa, keräsin kyllä kivasti näitä "onks toi ihan sekopää,kolme koiraa"-katseita. Minä taas kävelin niin ylpeänä heidän kanssaan, sillä kaikki kävelivät kuin unelmakolmikko. Ja niinpä kohtasin myös näitä ihailijoita, joiden kasvoista oli luettavissa "ihania koiria, suloisia söpöjä jnejne"- ilmeitä.
Siinäpä se viikonloppu taas vierähti sitten. Miksei vuorokaudessa voi muuten olla enempi tunteja? Paljon asioita jäi tekemättä ja toinen mokoma pyörii päässä. Energiaakin tosin kaivattaisiin.
Tämän uuden sairautenikin kanssa olen vielä ihan alussa sen pärjäämisen kanssa. On niin paljon opeteltavaa sen suhteen, että pikkuisen pännii. Mutta ehkäpä se tästä.
Työ vaatii oman veronsa ja sama juttu meikäläisellä kuin kaikilla muillakin. Työmäärä vain lisääntyy ja tahti kiihtyy, uusia tehtäviä, uusia opeteltavia ohjelmia. Kiinnostavaa, mutta silti voisi välillä karjua, seis maailma tahdon ulos. Vaikka tosipaikan tullen, en todellakaan haluaisi asua korvessa tiettömien taipaleiden päässä sivilisaatiosta ja ihmisistä. Ystävät ovat tosi tärkeitä ja perhe myös. Ja Onnin,Tiukun ja Johannan vierailut. Elämässä tapahtuu.
Nyt on flunssanpoikanen tunkemassa ja sitä ei kyllä kylään oteta. Mies sen sai ja on pitänyt sitä jo hetken aikaa. Ja minä koitan sitä hänestä häätää. No, onpa tuo jo siinä kunnossa, että eilen tehtiin taas epätoivoinen mullanviljely/ruohikonistutus operaatio. Saapas nähdä miten käy tällä kertaa. Pari kolme viikkoa sen pitäisi kyllä nyt saada olla ilman parsonipamauksia, tai se on entinen. Sillä päätimme kyllä, että jos nyt ei onnistu, saa sitten olla. Kunnes rikastutaan niin, että saataisiin siirtonurmikkoa.
Mummi......mummiiiiiiii mulle ruokaaaaaa........edes nakki???
Mä en täältä tule ennenkuin toi jätkä häipyy.......mokoma nakkiloikkaaja, juustonapsija.!!!!
Syksyä mielenkiinnolla odotellessa. Palaillaan.
Kommentit