Vähän alikuntoisena on oltu tämä viikonloppu. Keuhkoputkentulehdus on rassannut kuntoa aikalailla, eikä oikein ole saanut vedettyä niitä hyytäviä huutoja joita aina viikonloppuisin tuntuu pihaltamme nykyisin kaikuvan. Tämä raakkuminen ja yskänpuuska sen päälle on sen sijaan kyllä herättänyt sympatiaa näissä viikareissakin jopa. Ovat olleet yllättävänkin rauhallisia. Ja toisaalta, isäntä on varjellut untuvikko-nurmikkoaan. Koiria ei ole päästetty riehumaan.

Johanna tuli viikonlopuksi perjantaina ja nyt sunnuntaina hän on iltavuorossa ja koirat vielä täällä. Illalla sitten viemme tavarat, koirat ja Johanna kotiin. Hän on huomenna menossa yövuoroon ja haluaa aamulla nukkua pitkään.

Ja siinäpä se syndrooma jota emme ole osanneet ratkaista vielä. Täällä meillä koirat nimittäin eivät nuku aamulla pitkään. Kukonlaulun aikaan ne perhanat pyrkivät jo liikkeelle. Nahutaan sen verran yhdessä ja muristaan, kitistetään ettei juuri kukaan nuku. Yleensä tilanne on lauennut siihen, että minä aamuvirkkuna nousen ylös, ruokin ja päästän pihalle (naapureiden iloksi). Ja muut huushollissa nukkuvat. Nyt en ole oikein jaksanut ja kas, maailmankirjat ovat sekaisin.

Luulenpa, että koirat eivät nuku koska täällä on tilaa tehdä kaikenlaista ja sitten on tuo jännä piha, jonne vapaana pääsee jahtaamaan kaikkea kivaa. Kuten nyt oravia. Tiuku on lisännyt valikoimaansa myös kaikenkokoiset linnut. Ja Essi kimalaiset. Jopa söi yhden sellaisen ja minä melkein sain hyperventilaation. Mutta kunnei kyennyt tämän keuhkoputkentulehduksen takia. Ja Onni metsästää ihan mitä vaan alkaen omasta varjostaan heinänkorsiin ja siinä välissä vaarin nurmikkoa. Silti massuun mahtuu kiitettävä määrä ruokaa.

Johanna on vissiin päättänyt palauttaa koiransa ruotuun. Huushollissa nukutaan tasan yhtä kauan kuin emäntä. Noooh, aika kulkee ajallaan ja talot elää tavallaan. Meillä tuo ei onnistu ja myönnän olevani siitä vastuussa. En ole tosiaan mikää nukkuja, jossain vaiheessa alkaa jo selkäänkin sattumaan mokoma venuminen. Pakko nousta pystyyn ja sitä paitsi, hiljainen alkava kesäaamu on kauneinta mitä tiedän. Linnut laulelevat ja aamu alkaa tuoksua lupaavasti päivälle. Aurinko nousee ja iholla tuntuu kuinka ilma lämpenee, mikäs sen hienompaa. Jos nousee vasta myöhään, on menettänyt kaiken tämän. Eikä saa mitään oikein aikaan koko päivänä.

"Musta kivointa on noi....lierukat mullan kanssa ja Essin kanssa nujuaminen aamuviideltä."

Ihania nämä nöllykät on eikä Onnillekaan voi olla vihainen tuosta nujuamisesta. Eipä taida Onnille aina olla ihan selvää mistä älämölöillään, hän on mukana ihan vaan mukana olemisen riemusta. Likat pistää haisemaan keskenään ja Onni loikkii perässä kiljuen. Mää kans, hei kertokaa mullekin miks juostaan, heiiii ooottakaa.

Tämmöstä tää on. Viikonlopun tunnelmaa vei tuo suruviesti. Vieläkin on mieli siltä osin matalalla.  Ja painostaa mieltä, kun ei voi lohduttaa toista ihmistä. Jotkut ajattelevat, että sehän on vain koira. Mutta me koiraihmiset, me tiedämme kuinka paljon se merkitsee.

Tällaista elämä on. Iloa, surua, kirjavaa lasihelminauhaa. Yksi todellinen helmi tuossa nyt nuolla lupsuttaa naamaani silmät kierossa. Voi Onni, sinä elämäni helmi. Essin ja Tiukun myötä. Olet yhtä vastustamaton kuin he. Ihana pikku-äijä. On niin mukavaa katsoa, kun pidät tätäkin paikkaa jo aivan omanasi. Ja olemmehan me sinun. Ja sinä, luojan kiitos, meidän.

Palaillaan......ennenkuin sorrun ihan löperöilemään.