Tässä kirjoitukseni muutamien vuosien takaa. Ja kas, yhä se pätee.

Taivas varjelkoon naispuolista lasta metsälle pohjanmaalla tunkeutumasta! Puhumattakaan aikuisesta naisesta, on se sen verran pyhä alue siellä. Oikea tabu etten sanoisi. Tällaisella etelästä tulleella ”feministillä” oli kyllä siinä suhteessa ihan omat ajatukset. Niin sanotusti pisti vanhaan moinen asenne ja päätin näyttää niille käppänöille mistä tuulee ja kuka käskee.

Nuorena aviovaimona olin sitä mieltä, että kylki kyljessä sitä pitää siippansa kanssa vaeltaman. Siihen aikaan en vielä ymmärtänyt mitä on se luksusaika, jonka nainen itselleen saa, kun mies ja lapset ovat poissa maisemista. Suurimpana syynä oli todistaa , että metsästys ei ole vain miehinen asia.

Sorsastus, näkemisen arvoinen tapahtuma, sen vannon. Sorsastus alkaa 20. elokuuta ja jo edellisenä iltana kokoontuu tuo kiihkeä miesjoukko aseitaan kiillottamaan ja puhdistamaan. Tiiviissä ringissä istuen vertaillaan edellisen kesän saavutuksia ja aseita, panoksia ja muita varusteita. Kuten parhaissa kalajutuissa konsanaan, se paras ja lihavin sorsa, sellainen strutsin kokoinen, pääsi tietenkin karkuun. Jos ei tänä vuonna niin ensi vuonna ainakin se saadaan jne jne….. ”Joo joo, mmmmmhhhh,mmmmhhh, kuuluu hyväksyvä mumina ringistä.

Tällaisen ringin keskelle sitten tupsahdin kuin pulu kyyhkyslakasta sanomaan, että kuulostaapa kivalta, lähden mukaan. Kuin taikaiskusta mumina vaikeni, mieheeni kohdistui epäuskoisia katseita ja sanattomia käskyjä selittää ”tuolle ymmärtämättömälle”, että tämä on miesten touhuja jossa naiset ei pärjää. Onhan vastassa vaarallinen eläin ja suunnaton fyysinen ponnistus, johon nainen ei kerta kaikkiaan kykene. Suljin korvani ja heittäydyin juuri niin tyhmäksi kuin naisilla on tällaisissa tapauksissa tapana. Loin mieheeni katseen, joka kertoi hänelle kaiken tarvittavan, minähän lähden mukaan. Hän oli päättänyt ottaa asian huumorilla.

Turvasin selustani ja seisoin seuraavana päivänä pihalla jo hyvissä ajoin, eivät päässeet livahtamaan minulta. Aikamoinen suhina kävi pellossa, kun miehet pakenivat rantaan veneilleen etteivät vaan joutuisi tuollaisen kahelin kanssa samaan veneeseen. ”Noh!”, totesi mieheni ykskantaan kuin kunnon pohjalainen ja niin talsimme veneelle. Naisen vaistoni oli kuiskinut minulle, että rangaistukseni mukaan tunkeutumisestani  olisi jotain soutamisen tapaista. Olin siis varautunut reissuun hansikkailla. Istuin soutajan paikalle ja mieheni tarttui melaan pitääkseen veneen perässä suuntaa, kun lähdin kiskomaan venettä kaislikkoista matalaa sunttia pitkin järvelle.

Järvelle päästyäni tajusin heti, tämä reissu vaatii yhtä paljon tsemppiä  kuin maratonjuoksu 20 kilon rinkka selässä. Että osaa olla pieni järvi niin täynnä poukamia, joissa tietysti piti jokaisessa käydä. Koko ajan piti äännellä mahdollisimman houkuttelevasti; ” quak quak, quak quak”. Yritin sanoa väliin, että mitä jos joku posauttaa haulikolla minua. Mutta minulla ei kuulemma ollut lättänää nokkaa, vielä, ja tukkaakin liikaa, niin ettei minua kukaan sorsaksi luulisi.

Eräässä poukamassa sitten päästin mieheni veneestä kaislikkoon kahlaamaan. Sain tiukan määräyksen soutaa kauemmas ja äännellä sorsan lailla houkutellakseni esiin mahdolliset urossorsat. Ampumalinjalta oli pysyttävä poissa, airoilla sai läiskyttää, jos sattui sorsa olemaan lähellä. Ajattelin itsekseni vastatoimia joihin kuului kaikkinainen eläinsuojelu, ei vähiten itseni.

Mieheni kahlasi kaislikossa ja minä soutelin kaunista järvenpintaa pitkin ihaillen lumpeita ja muutenkin kaunista maisemaa. ”Quak quak” ääntelin välillä velvollisuudentuntoisesti. Yhtäkkiä kuului veneen vierestä ilahtunut:” QUAK !”. Pullea, suuri sinisorsauros uiskenteli veneen vieressä pyrstöään heilutellen, heitellen minuun lumoavia silmäyksiä. Hakematta tuli mieleen fraasi: ”Käyt sä täällä usein”. Siinä kelluimme vierekkäin onnellisina aurinkoisessa päivässä. Heti, kun mieheni kääntyi minuun päin , heiluttelin käsiäni ja osoittelin veneen vieressä kelluvaa sorsaa. Niin tuore vaimo olin, että sorsa säästi henkensä veneen vieressä. Soutamisesta väsynein käsin saattelin pelkkää iloa tuntien sorsan turvaan  pienen saaren taakse ja palasin hakemaan rannalla kiihkeästi viittilöivää miestäni.

”Missä se on?!!!”   Jassoo, ei yhtään kysymystä herneenpalkojen kokoisista rakoista käsissäni (hanskoista huolimatta). Huomautin, etten ole noutaja enkä liioin seisova koira.  Ääntely on enin mitä suostun tekemään.  Niitä näitä jupisten, kumpikin tahollaan,istuksimme veneessä sen lipuessa järven pintaa. Vähän kerrassaan nosti romantiikka päätään mielessäni. Samassa paukahti, kuulo luikahti saman tien syvemmälle päähän ja heittäydyin veneen pohjalle. ”Souda NYT äläkä siellä makaa”. Romantiikka rapisi, kädet löysivät airot ja vesi kohisten aloin kiskoa venettä saalista kohti. Jotkut naiset kuulemma kirkuvat hiiren nähdessään. Minä karjuin katsoessani tuota sorsaparkaa. Lähinnä raivosta. Tunsin itseni syylliseksi suorastaan ja mieleni teki jättää sinne kaislikkoon jotain, mutta palasimme takaisin tuvalle. Saalis oli saatu.

 Portailla istuskeli joukko metsämiehiä, kasvoillaan selvä ironia ja voitonvarmuus siitä ettei minunkaltaisestani sorsakoirasta voinut olla muuta kuin haittaa. Asteen verran naamat venähtivät, kun mieheni lötkäytti pihan nurmikolle sen onnettoman lintuparan, joka pyssyn tielle oli osunut. Pulleasta heinäsorsasta ei puhuttu mitään.

Seuraavana aamuna oli tarkoitus lähteä ns. aamulennolle jo neljän aikaan aamulla. Pienin hörähdyksin se minullekin kerrottiin. Kovin olivat varmoja asiastaan vaan vähänpä tiesivät, olen nimittäin todella aamuvirkku.

Aamulla olin täysissä varusteissa jo puoli neljältä pihalla seisomassa. Kilautin ensimmäiselle sorsastajalle ärsyttävän pirteän hyvän huomenen. Vielä enemmän piristyin, kun katselin epäuskoisia ilmeitä pihalle valuvien miesten naamoilta. Ja niin sitä mentiin peräjälkeen todelliselle erämaajärvelle aamu-usvassa. Täytyy myöntää, että hiukan se hirvitti jäädä seisomaan heinikkoon kitukasvuisen koivun viereen hirvenpapanakasa jalkojen vieressä. Miehet kostivat häviämällä kuin tuhka tuuleen kukin taholleen, mieheni mukaan lukien. Olihan sitä jotenkin säilytettävä kasvot pohjalaisen porukan edessä. Tuuli suhisi puissa, yhtään ainutta quak-ääntä en uskaltanut päästää, sillä epäilemättä siitä olisi ollut seurauksena kilokaupalla hauleja takissa ja nahassa. Jossain vaiheessa taisin jopa yrittää jotain rukouksen tapaistakin; ”Älä hirvi tule tänne, kun toi puukin on matalampi kuin minä”.  Kun miehet sitten viimein palasivat puskien takaa, yritin ottaa vapisevin jaloin mahdollisimman rennon asennon heinänkorsi suupielessä. ” Ai, jokos tulitte? Kylläpäs aika kului nopeasti”.  Ei siinä paljoa puhuttu, kun marssittiin takaisin kotituvalle.

Iltalento on luku sinänsä sorsastuksessa. Hiljaa kuin se jokin siellä sukassa melotaan iltahämärässä järvelle. Lymytään veneessä kyyryssä, ettei vaan sorsat näe, vaikka on niin hämärää, että tuskin sormenpäitänsä näkee. Näin maallikon silmin taivaalla lentävä otus voisi yhtä hyvin olla pöllö tai naapurin pojan lennokki. Ja yhtä aikaa alkaa tuon möykyn taivaalle ilmestymisen jälkeen tulitus ja jyske kuin talvisodassa. Kaislikkoon putoavan möykyn perässä soutaa sitten koko joukko kuin Sulkavan soutukisassa konsanaan. Se on varmaa, että ilman koiraa se sorsa tai lennokki ei sieltä löydy, ja minähän en ollut enkä ole noutava koira.

Mikä on tarinan opetus? Sorsat pitävät naisista.  Ja naisessa asuu tuo ikuinen suojeluvietti.  Ja luutuneita asenteita on välillä hyvä tuulettaa.  Metsästyksestä ei niin väliä.

 Ei...tämä ei ole sorsa ! Mutta kiva olisi ollut nähdä ukkojen reaktio, jos tämä olisi tullut heinikossa vastaan.