Pieni kipinä toivoa heräsi, kun Tiuku eilen suostui syömään ihan itse. Tosin vähän, mutta kuitenkin. Siinä sitä sitten itkettiin koko huusholli pelkästä ilosta.

Ja tänä aamuna hän suostui syömään raejuustoa. Huominen aamu on sitten taas uusi koetinkivi, sillä kaikki ovat menossa töihin eikä aamulla ole aikaa odotteluun juurikaan. Ruokaa ei voi Tiukullekaan jättää, sillä Onnin aputoimisto on aina paikalla Essistä puhumattakaan. Ja Onni on tunnetusti pohjaton ahmattien kuningas. Pelkkää hyvää tahtoa täynnä; jos ei kukaan syö tuota niin voisin kyllä uhrautua. Onni on myös Essiä nopeampi, ja kuka tahansa myös mieluummin maastoutuu pois alta, kun jyrä-Onni hyökkää ruuan kimppuun.

Ilman Sarin neuvoja ei tästä ruoka-kynnyksestä olisi selvitty. Sitä kiitollisuuden määrää, jota nyt tunnemme, eivät sanat pysty kertomaan. Kyllä sinä olet Sari sellainen tietopankki ja taitaja näiden parsonien kanssa varsinkin etten tiedä toista. Sinulla on suuri ja lämmin paikka sydämessäni ja varmasti toinen samanmoinen Johannan sydämessä. Isännästä en sano mitään....kyllähän sinä miehet tunnet ja nämä pehmojutut.

Lääkärit hoitivat lääkkeet ja sairautta, ihan hyvin, en sitä morkkaa. Mutta kyllä se olit sinä Sari, joka pelastit Tiukun neuvoillasi. Nyt uskaltaa jo toivoa, että tästä pikkuhiljaa päästään takaisin siihen arkeen. Ja voi että se tulee tuntumaan ihanalta taas omine rutiineineen.

Palaillaan.