Mää ole parson person.

Se tarkotta ett mul o koira,

semmone parsoni.

Hän o terrierri ja ymmärttä sen hyvi.

Hän viska pallo ja rynttä  sen peräs

niinko tuli olis hännä alla.

Ylipäätäs hän rynttä paikast toisse.

Silmä vilkkuva ja takapual käänty

vauhris toisse suunta.

Välil hän  katto munt

ku maailma olis murhet täys

ku hän o sattunu iha vahinkos vaa

repimä talous ja tekniikka lehre,

ja mää protkota.

Välil saara parsonipamauksi

ja se taas tarkotta et veretä satase pikajuaksu

olohuaneest makuukammarii ja takasi.

Pysähtymät .

Pual tunti.

Hän ossa mont temppu

samalaissi ku muutki koirat

ainoastas vaa hianommi ja paremmi.

Mikä ihme se o,

ku muutenki o jumalaise kaunis.

Ja paras kaikes,

niinko ny riiviönä olemises.

Välil pullista ottasuanet

ja kurkku sattu ku o pakko huuta.

Ei muute, mut ku ei saa itteäs hillitty

ku matos  o reikä,

iha keskel ja siistim pyäriä.

Tai pallin jalois o selvät hamppatten jäljet.

Kutiseva ne puhkeeva hamppat, kyl mää ymmärrä.

Mää ymmärrä iha kaik assiat,

ole ymmärtäny sen jälkke

ku hän huusholli tuli.

Ku semmot kiarost käveli suara syrämme.

Ei puhuttu mittä,

painaurutti vaa mun olkapäät vaste

ja katotti munt ku mää olisi jumala.

Se pehmone kuano, ne huakasut

siin pehmene raavas miäski.

Mää ole nähny !

Äiti kirjotti ton runon sillon kun mä olin ihan pieni. Nyt mä olenkin jo iso ja viisas. Äiti sano. Mut se on ihan totta, että iskä on mun suhteen ihan pehmo. Iskä sanoo, että mä olen sulonen ja hiano. :)