Olen leijona horoskoopiltani ja se uinuva leijona heräsi melkein savannipedoksi maanantaina.

Tiuku ja Onni kotiutuivat turkuun kuukaudeksi oman emäntänsä matkaillessa euroopassa lomansa puitteissa. Maanantaina töiden jälkeen läksimme lenkille tavalliseen tapaan. Lenkki sujui kuten ennenkin, tytöt olivat minulla ja isännällä Onni. Tytöt haistelivat kävelytien reunuksia eikä minun mielestäni mitään outoa tapahtunut. Vaan sitten lenkin loppupuolella Tiuku yhtäkkiä oksensi parikin kertaa ja meni aivan vetämättömäksi. Jouduin kantamaan tytön lenkkipolulta kotiin. Aika veltohko pakkaus sylissäni sai minut aivan paniikin partaalle. Kotiin päästyämme soitin välittömästi päivystävälle ja saimme kutsun tulla heti.

Kiireesti autoon ja Tuhatjalkaan todellakin tuhatta ja sataa. Pääsimmekin heti lääkärin puheille ja siinä vaiheessa lääkärin kysellessä asioita Tiukusta ja miten kaikki oli tapahtunut, huomasimme tytön olevan turvoksissa kasvoistaan. Ei paljoa mutta turvoksissa kuitenkin. Kortisonipiikki, pahoinvointipiikki ja nesteytykseen sekä verikokeita pari putkilollista. Ja sitten odotusaulaan tuloksia odottelemaan ja nesteputelin kanssa istuksimaan. Aikaa kului ja samalla katselin tämän lääkäriaseman toimintaa. Olihan tästä asemasta ollut juttua lehdessä eikä niin mairittelevaan sävyyn. Nyt näin itse toisenlaisen kuvan.

Lääkäreitä oli siinä illassa vain yksi ja hoitaja-apulaisia kolme.  Nostan hattua tämän lääkärin uskomattomille hermoille ja ammattitaidolle, jotka pitivät pintansa aikamoisessa paineessa. Oli nimittäin todella ruuhkainen ilta. Kyynpuremasta pariin hätäleikkaukseen ja sitten meidän kaltaisiamme tapauksia, ommeltava haava uimareissulta ja se gerbiili-parka. Gerbiili tuli koko perheen voimalla vastaanotolle ja kohtalo oli sitten se huonoin mahdollinen. Tiukulta jouduttiin ottamaan uusi verikoe ja palatessamme odotussalin puolelle, istui penkillä pari pientä lasta todella syvän murheen vallassa itkien vuolaasti. Kävi surku heitä ihan tosissaan. Mutta äidin tapaa käsitellä asiaa lasten kanssa herätti kyllä ajatuksiani. Perheen lemmikistä tuli hetkessä kertakäyttökamaa, kun lapsille luvattiin kaksi uutta tilalle ja ihan heti seuraavana päivänä. Ei minkäänlaista opetusta kohtaamaan kuolema ja tapaa surra pois lemmikki. Ei siis mitään kunnioitusta gerbiiliparan elämälle ja sille mitä se omalla pienellä olemisellaan oli lapsille tuonut. Pari uutta tilalle ja asia sillä selvä. Huh huh  sanon minä. Mutta jokainen tyylillään.

No, Tiukuun palatakseni, typykkä alkoi piristyä ja turvoituskin alkoi laskea. Tärinä  sen sijaan huolestutti kyllä. Hoitaja palasi luoksemme ja sanoi, että kokeet ovat valmiit ja lääkäri kyllä sitten selittää kunhan kiireeltään vaan ehtii. Mutta siihen menisi vielä aikaa epämääinen tuntimäärä ja siksi heidän mielestään Tiuku voisi jäädä tarkkailuun ja me pääsisimme halutessamme kotiin  siksi aikaa. No sydäntähän se käänsi tietysti ja leijonaemo minussa oli ollut hereillä jo jonkin aikaa, mutta totesimme Essin ja Onnin olevan keskenään kotona joten menisimme ainakin käymään. Ja lääkäri soittaisi sitten, kun ehtii kiireiltään. Tiukullahan siinä vaiheessa ei enää ollut suurempaa hätää.

Pikaisesti soitto Johannalle jälleen ties monennenko kerran. Hänen hätänsä ymmärsin todella hyvin. annoin aseman puhelinnumeron, jotta hän sai itsekin soitettua sinne ja kysyttyä mitä sitten halusikaan tietää. Maksa-arvot olivat koholla ja hematokriitti, eli typykkä oli kuivahtanut. Maksa-arvot sen sijaan antoivat osviittaa siihen, että Tiukulla oli voimakas allerginen reaktio eli anafylaktisen shokin tapainen tila. Oliko sitten purrut ampiainen tai jokin muu ötökkä (käärme ei ainakaan siitä olen varma) vai oliko hän napannut suuhunsa jotain.

Ja tässä kohtaa sitten se savannipetopeto minussa heräsi totaalisesti karjumaan henkisellä tasolla. Kun tytöt olivat kulkeneet kerran naamat samoissa puskissa, tunsin kauhuakin. Essi ei herkästi ota mitään maasta, mutta Tiuku on toista maata. Ajatuskin myrkystä sai ihoni pistelemään. Olisiko Tiuku saanut jotain myrkkyä jonkin verran . Tämä asia jää ainaiseksi arvoitukseksi. Isäntä muisteli nähneensä jonkinlaista sahanpurua muistuttavaa möhnää polun varressa. olisiko se ollutkin myrkkyä, jota joku sairas sielu taas olisi käynyt laittamassa sinne. Joka sitten sateen myötä olisi laimentunut jotenkin. Ja Tiuku nappaissut siitä murusen. Sitä emme nyt tiedä.

Meille tärkeämpää kuin mikään muu on tietenkin se, että Tiuku on nyt kunnossa ja palannut entiselleen. Hoitona antibiottikuuri sekä helposti sulavaa ruokaa. Savannipeto minussa huokuaa  repimään karjalanpaistin kokoisiksi palasiksi nämä myrkkyjen levittelijät. Vaikka en tiedäkään onko tässä ollut myrkyt kyseessä. En vain jaksa käsittää tällaisten sairaiden, lukkojen taakse pistettävien hyypiöiden ajatusmaailmaa. Jos vihaa koiria niin paljon, ettei niitä siedä, eikö olisi sitten oman mielenrauhan vuoksi parasta painua korpeen asumaan. Koiria tulee aina olemaan niin lemmikkeinä kuin työkoirina yhteiskuntaa palvelemassa. Jos sitä ei kestä, menköön pois muualle. Kauhistuttaa ajatellakin, että esimerkiksi opaskoira nappaisi myrkkyä maastosta ja täysin koirasta riippuvainen ihminen joutuisi kohtuuttomasti siitä tilanteesata kärsimään. Puhumattakaan koirasta.

Rangaistukset näistä rikoksista, sillä sellainenhan tuo on pahimmasta päästä, ovat liian lepsuja. Jos niitä ylipäätään tulee lainkaan. Olen sitä mieltä, että tällaisten rikollisten pistäminen yhteiskuntapalveluun olisi ihan sopiva rangaistus. Ja sinne vaan torille jalkapuuhun istumaan, viereen kyltti siitä minkä rikoksen on tehnyt. Muutama sunnuntai ihmisten inhon kohteena istuminen julkisella paikalla voisi saada tekijän toisiin ajatuksiin rikoksen uusimisesta. Samat rangaistukset sitten raiskaajillekin ja kaikensortin varkaille ja muille nilkeille. Tänä päivänä  yhteiskunta on ymmärtäjä ja päähän silittelijä loputtomiin asti. Vankilakaan ei ole enää vankila samassa mielessä kuin ennen. Nykyään sieltä tullaan lomillekin, ikäänkuin se olisi jokin hotelli. rikos on rikos ja jos se on riittävän vakava rangaistukseen, pitäisi sen rangaistuksen olla myös rangaistus. ei mikään silitteley tyyliin "voivoi mites sulla nyt noin paha olo oli, että tuli tapettua naapurisi".

Savannipetona raateluhampaita väläytellessä olen henkisesti vajonnut samalle tasolle sen paskiaisen kanssa, joka eläimiä satuttaa.Mutta vain henkisesti, sillä koskaan en fyysisesti vajoaisi tekemään mitään kuitenkaan. Karjahtelen vain sitä suuttumusta mikä herää näistä asioista. Ei ole oikein, että nyt en voi enää samalla tavalla nauttia kävelyistä koirani, koirieni kanssa vaan sivullani kulkee pelko. Ja se suututtaa vielä enemmän, että joku tuntematon uhka, jolleen voi sanoa mitään ja jota en voi edes uhkailla takaisin ollaksemme sujut, pakottaa minut elämään pelossa ja huolessa. Eikä yhteiskunta toimillaan mitenkään yritä poistaa tuota pelkoa. Onhan kyse "vain" koirasta. Milloin tulee se hetki, että nämä myrkyttjät saavat saalikseen jonkun lapsen? Herääkö yhteiskunta vasta sitten toimimaan kunnolla ja tekemään jotain. Missä on se vanha kunnon ponnistelun henki? Missä on se henki, ettei kaikkea lasketa kuluina rahassa vaan oltaisiin valmiita venymään ja tekemään hippusen enmmän ?  Olen ihan varma siitä, että koiraihmiset omassa asiassaan olisivat valmiita lemmikkiensä vuoksi tekemään paljonkin auttaakseen viranomaistahoja miten ikinä vain pystyisivätkään. Ja missä on se suvaitsevaisuus, joka ei tuomitse koiran tai minkä tahansa lemmikin omistajan kiintymystä ja rakkautta lemmikkiinsä jonkinlaisena sairautena ja vääryytenä. Emmehän me tässä rakkaudessamme ja vastuuntunnossamme ole rikollisia. Olemme ihmisiä joilla on tunteet.

Kaikessa tässä suorittamisessa, tavaroiden haalimisessa tuntuu siltä, että vanhat hyvät arvot ovat kadonneet tyystin. Toisen ihmisen kunnioitus ja arvostus on pohjamudissa. Kaikkea mitataan rahassa.

Voi murrggghhhh !!! Onko se niin, että tässä tietoyhteiskunnassa ja sen elektroniikkahelvetissä ei enää ole hanskassa ihmisenä olo. Media suoltaa virtuaalimaailmaa eivätkä ihmiset enää ymmärrä missä on esimerkiksi tuskan todellisuuden raja. Missä kohdin tuska,kipu ja murhe ovatkin todellisia. Niin todellisia ettei sieltä enää kömmitäkään pystyyn voittajina taistelemaan kuten suuri sankari siinä tv-sarjassa. Miten pitkälle kauheuksissa oikein pitää mennä ennen kuin se herääminen tulee. ettei sen savannipedon tarvitse enää edes henkisesti herätä karjumaan. Huoh !

Kyllä  se nyt on aikalailla todistettu, että tämä vuosi on ollut aika kaameaa tavaraa. Itselläkin on Tyksin reissu edessä. Verkkokalvoon tuli reikä , joka laserilla korjailtiin kuriin ja sitä nyt sitten konrolloidaan. Hyvä on , myönnetään, että  tässä kohtaa yhteiskunta osaa toimia hyvinkin ja nopeasti.

Hyvää Jussia kaikille..........tästä purkauksien keskeltä. Koittakaa ymmärtää, loma on vasta edessäpäin tuskallisen kaukana.

1244176806_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Prinsessa Tiuku ja valtakunnassa kaikki hyvin.