Tipahti tämmöinen meidänkin blogiin . Olen nöyrästi kiitollinen.

                         

Mietin vähän aikaa, mikä fantastinen projekti on minun kohdallani. No, tietysti Essin kasvattaminen ja luoviminen allergioiden suosta selville vesille. Toisinaan se on ollut vähemmän fantastinen projekti, kun ollaan pyllähdetty kunnolla taas jonkun kokeilun jorpakkoon. Todellista vuoristorataa, mutta joka ei siellä kyydissä pelkää olla, onkin sitten ehkä se fantastinen peluri ja oman elämänsä heimopäällikkö. Minun luonteeseeni kuuluu ainakin ajoittain puuhun meneminen vaikka peppu edellä, jos tilanne sitä vaatii. Ja Messisen kohdalla on vaatinut. Kerran jos toisenkin. tuskin olen milloinkaan tavannut koiraa, joka niin filosofisella tyyneydellä vastaanottaa kaiken kohdalle tulevan. Ja osaa olla upean aurinkoinen joka kerta eläinlääkärillä. Oikea pieni urhea pörrökani, joka sanoo; "Täs mää ny sit olen , auta ny sitte".

Vielä suurempi projekti ja melko fantastinen onkin sitten minun minäksi tuleminen. Sen kummemmin en ole vielä(kään) päätynyt tulokseen, mikä minusta isona tulee. Jatkan siis matkaani enempi vähempi kaakerrellen sinne tänne uteliaana ja silmät suurina. Välillä ojan pohjalla mudassa kahlaten melkein polvia myöten, kuinkas muuten. Taiteilijasieluksi ei varmaan pääse jollei ole välillä kurassa ja....hmmmm, noh, liassa. jossain kohtaa polulla kumminkin sitten on se lähde, johon voi pulahtaa.

Tähän nyt sitten vissiin sopii ne muutamien kummallisuuksien paljastaminen, joita kunniamerkin antaja myös paljasti itsestään. Minähän en ole Pekkaa pahempi....saatikka Annamaria. Täs tulee, vaikka nää vähän lässyjä onkin.

- Tämä on osiota uskomus. Kun en ole itse voinut todentaa tätä, kiistän sen tietenkin lähimmäisten ponnekkaista väitteistä huolimatta. Olen kuorsaaja. Oikea varsinainen loukuttaja, jolle ei pärjää edes ärjyvä hyeenalauma. Kuorsaukseni kuulemma täyttää huoneet lähimmän kilometrin säteellä helposti.  Pah !!! Menkööt itse leikkelykonsultin luo, minä en niitä herroja tämän kropan kimpussa enää kaipaa. Joululahjat heille onkin tiedossa. Niitä kutsutaan korvatulpiksi.

Olen lukenut Daphne du Maurierin Rebekan sata kertaa. En vieläkään tiedä miksi, sillä ei se nyt kirjana niin hirveän ihmeellinen ole. Mutta mikä vielä ihmeellisempää, olen periyttänyt tämän osion myös tyttäreeni. Niinpä se melkein repaleinen pokkariversio on ollut hänellä myös lainassa, kunnes hän  (luopio) osti sen KOVAKANTISENA itselleen. muurrgggh.

En voi inspiroitua sekaisessa huoneessa. Minulla on oltava pensselit ja maalit ym ym siistissä järjestyksessä. Sen kun vain istahtaa tuolille, ojentaa kätensä ja nappaa hyllystä juuri inspiraation kokoisen alustan, jolle sitten värejä suditaan. Ja minulle ei sitten tulla puhumaan kesken kaiken yhtään mitään. Jos ei halua poistua paikalta eri värisenä kuin tuli. Sama koskee kirjoittamistani. ainoa kenen paikallaolon siedän silloin on Messinen.

En saa syödä lakua (keliakia). Ja jos joku ajattelematon sitä huusholliin ostaa, on tiedossa valtaisa taisto jonka yleensä häviän. Laku jos toinenkin löytää tiensä tähän  ryhävalaksen muotoon. Ja siitä seurannut kärsimys kotoisassa helpotuksen "hotellissa" on sitten se palkka lepsuudestani. Huoh !!  Joo joo, mutta ei se gluteeniton laku maistu samalle. Ei vaan.

Rakastan kortteja. Hamuan niitä aina, kun vaan tilaisuuden saan ja näen jotain kaunista/huvittavaa/taiteellista. Ja saan melkoisen raivarin, jos joku menee ja ottaa aarteistani yhdenkään. Silittelen sitä kansiota, johon olen kerännyt melko vanhojakin kortteja, istun ja ihailen kuinka hienoja ne ovat. Ja joskus yksin kaupassa käydessäni, livahdan kirjakauppaan ja ostan arkin upeita kiiltokuvia. Ne piilotan sitten laatikkooni ja ihailen niitäkin hetkinä, jolloin maailmassa on kaikki nurin ja lohduksi kaipaa jotain kaunista. Olen siis rotua Tiimari. Kaikkea askartelukamaa löytyy tarroista asti, vaikken ikänänsä mitään niillä tekisi.

Vihaan kaurapuuroa. Se on isäni jättämä geeniperintö. Kansakoulussa en suostunut sitä syömään ja niin sitten istuin lautanen nenäni edessä välitunnilla kaikkien juostessa ulkona. Kun opettaja hetkeksi hylkäsi seurani, terotin kaikki värikynäni puuroon. Opettajan palatessa sitten sanoin etten tätä syö. Rangaistushan siitä tuli. Oli pakko ihan itse viedä lautanen keittäjälle takaisin. Miten se nainen osasikin näyttää niin valtaisalta. Mutta kaiken sisuni kokosin ja ilm oitin etten syö sitä vastakaan. Ja ennenkuin keittäjä ehti tokaista mitään kasvattavaa, sanoin ettei sitä isänikään syö. Ja siinä oli sitten auktoriteettia tarpeeksi.

Olen kateellinen. Juu-u. Olen kateellinen kaikille osaavien ihmisten taidoille. Että joillekin on sitten tuupattu kahmalokaupalla taitoa jos vaikka mistä. Ihan niin paljon, että ois kyllä voinu tännekin tipauttaa, oikeesti. Siis vaikka ihan lorauttaa. Haluaisin laulaa kuin lintunen. Niinkuin nyt tuo Maria Callas esim. Vaan siihen verrattuna ääneni on kuin korpin, ei kauneutta minkäänlaista. Tai tanssia joutsenlampea uljaan kavaljeerin kanssa. Mutku on tää ryhävalasgeeni. Ja joku kumma katko pään ja jalkojen viestinnän välillä. Samasta syystä en sitten voi olla edes Ginger Rogers Fred Astairen parina. Ja missä kohtaa jonoa mä olin silloin kun Van Goghin- geenit oli jaossa?? Ei kertonu mulle kukaan missä ois pitäny olla. Äitini suvusta löytyy harrastajamuusikoita, maalareita ja kirjailija. Isäni puolelta on teatterinharrastajia ollut hänen isänsä. Että silleen se kateuden kyy vai mikä se on (inhoan käärmeitä muuten) sitten on suoniin uinut.

Olen sosiaalinen erakko. Tarkoittaa sitä, etten juuri juhlissa viihdy vaikka ihmisten parissa kyllä muuten sopivan annoksen. Borta bra men hemma bäst !! Se sopii mulle.

Uskon paranormaaleihin ilmiöihin, sen kummemmin en tätä selittele. Päätelkää itse miksi näin on. Se maailma ei minua lakkaa kiehtomasta.

Eiköhän nämä riitä. Toivon mukaan joku on yhä Messisestä kiinnostunut. Lupaan seuraavan postauksen hänestä ja vain hänestä tehdä. Nyt kun lopultakin on saatu kameraastakin purettua vanhoja kuvia.

Että niitä odotellessa. Palaillaan.